HAAVE

Tuntuu, että se oli vasta eilen kun plussasin yhteensä kuuteen raskaustestiin. Tää alkuraskaus on tuntunut todella hitaalta, mutta järjellä kun miettii niin tää aika tulee lentää siivillä. Pikku hiljaa puoliväli lähestyy ja rakenneultra, jota oon kaikista eniten oottanut tän aikana.

Ennen kun tiesin oottavani Maunoa olin varma, etten saisi koskaan lapsia. Mulla on aina vain ollut se tunne tuolla takaraivossa. En koskaan käynyt missään testeissä tarkistamassa, menin vaan tunteen mukana. Aina kun joku vanha tuttu/kaveri sai lapsen tyyliin alle 18-vuotiaana tai myöhemmin niin mulle iski joka kerta kateus, joka helvetin kerta. Facebookista seurailin kun kaikille alko tulee nää kuuluisat ekat ultra- ja mahakuvat omille seinille. Niistä näky heidän onnellisuus ruudun läpi suoraan mun aivoihin. Monilta sain kuulla lohdutukseksi, että kyllä susta tulee vielä äiti kun oot niin äidillinen ihminen. Sulla on aikaa. En uskonut. Itkin monia kertoja pelosta, että millon on mun vuoro. Vai onko mulla vuoroa?

Mulla ei oo koskaan ollut suunnitelmaa, että missä tietyssä elämänvaiheessa haluan perheenlisäystä. Koko elämäni suhteen oon aina mennyt fiiliksen mukaan. Ikä oli jotenkin tiedossa ja se oli alle 30-vuotiaana. Oon vaan ajatellut, että jos on tullakseen niin sit hän tulee. Vaikka se pelko oli olemassa lapsettomuudesta niin en koskaan silti menettänyt toivoa. Se toivo vain jäi niin syvälle pelon alle, että se tyyliin unohtui.

Mutta, 30.11.2015 tuli vihdoin mun vuoro!